Kuulimme urkujen soittoa ja perustimme Candominon

Seppo Suihko, Candominon perustajajäsen

Seppo Suihko

Asuimme Sampo-veljeni tai siis oikeastaan vanhempiemme kanssa 60-luvun alkupuolelta lähtien Haukilahdessa, jonne oli alettu silloin rakentaa upouutta asuinaluetta yltiöpäisen kauas Helsingistä. Jotkut rohkeat käyttivät tilaisuutta hyväkseen. Me muutimme sinne Töölöstä. Haukilahti oli luonnonläheistä seutua, ja läheisen Matinkylän koskemattomat metsäpolut tarjosivat mainion lenkkimaaston nuorille urheilijanaluille. Ei ollut vielä Haikaranpesän vesitornia, ei Länsiväylää. Mitä nyt kaksikaistainen asfalttitie, jonka meren puolella oli uusi Haukilahden asuinalue ja toisella puolella sillä kohtaa Niittykummun kappeli. Kappelin takana kohosi jo pari kerrostaloa enteenä tulevasta. Helsingistä tuleva bussi pysähtyi Varubodenin kaupan kohdalle, ja siitä sitten kirmaistiin yli tien kotia kohti.

Joskus vuonna 1967 olimme taas veljeni kanssa lenkillä, kun kuulimme urkujensoittoa Niittykummun kappelilta. Olimme jääneet pois pikkukanttoreista ja vailla kuoroa. Päätimmekin käyttää tilaisuutta hyväksemme ja kysäisimme nuorelta urkurilta, olisiko hänellä havaintoa kuorosta. Olimme tulleet juuri oikeaan aikaan. Seurakunnan 30-vuotiaalla urkurilla oli tasan sama ongelma kuin meilläkin. Näin tutustuimme Tauno Satomaahan ja pääsimme mukaan perustamaan Candominoa.

Candominon perustamisesta on varmaan monta versiota, vähän niin kuin Rooman synnystä. Taunolla lienee ollut jo valmiina joku pieni porukka. Me houkuttelimme mukaan kavereitamme, he taas muita ystäviään, ja niin oli kohta kasassa parinkymmenen hengen tasokas, taitavan kuoronjohtajan muokattavissa oleva ryhmä.

Candominoa voin sanoa ensirakkaudekseni. Olin kyllä laulanut jo kymmenisen vuotta pikkukanttoreissa, mutta nyt sain olla mukana luomassa jotain uutta ja merkityksellistä. Taunon johdolla pienestä kuorostamme tuli nopeasti tärkeä tekijä Suomen musiikkielämässä. Teimme matkoja ja levyjä, osallistuimme kilpailuihin. Monet hienot muistot jäivät matkoista, konserteista ja ystävistä. Sitten 70-luvun puolessavälissä jouduin jäämään pois kuorosta muitten kiireitten vuoksi. Nyt olen palannut jäljilleni ja saan vetää kuoron 50-vuotisjuhlatoimikuntaa.

Palaan vielä vanhempiin perhemuistoihin. Äitini isoisän isä lauloi 1850-luvun lopulla ensin Paciuksen johdolla Akateemisessa lauluyhdistyksessä ja sitten eräiden yliopistoystäviensä kanssa kvartettia. Kuoro- ja yhtyelaulu oli näin ”valmiina geeneissä”. Laulaminen oli osa perheemme elämää lapsuudesta lähtien. Automatkoilla kaupungin ja kesämökin välillä pidimme säännöllisesti yllä vanhaa rekilauluperinnettä laulamalla läpi kaikki maakunta- ym. laulut. Äitini suvulla oli myös merkkipäivälauluperinne. Kesähuvilan yläkerrassa nukkunut päivänsankari herätettiin aina laululla kahvikupposen ja lahjan kera. Vaihtoehtoina olivat ”Pyydämme anteeks´ ett uskalsimme tulla” ja ”On syntymäpäiväsi koittanut…” Useimmiten taidettiin laulaa ne molemmat!

Lapsuudessa pimputin pianoa ja lauloin poikakuorossa. Sieltä tieni johti Helsingin konservatorioon ja Sibelius-Akatemiaan ja vihdoin juristina hallintotyöhön samaan oppilaitokseen. Tein elämäntyöni musiikinopetuksen palveluksessa. Olin mukana monissa amatööri- ja osa-ammattilaiskuoroissa ja sain siitä hyvän harrastuksen. Siihen aikaan oli jo tarjolla monia kuoroja kiinnostuneille. Lauloin Kansallisoopperan lisäkuorossa Bulevardilla, Sibelius-Akatemian kamarikuoro Cantemuksessa Harald Andersénin johdolla, ja osallistuin kuorolaisena pariin Brittenin kirkko-oopperaan. Radion sinfoniakuorossa lauloin useita vuosia monissa orkesterikonserttien kuoroteoksissa. Kymmenen vuotta olin Ekumeenisen kvartetin jäsen. Konsertoimme, nauhoitimme radiolle ja TV:lle ja levytimme ortodoksisia lauluja. Kiirettä piti, että ehti kaikkien näiden kuorojen ja yhtyeiden harjoituksiin ja konsertteihin!  

Nämä harrastukset toivat mukanaan niitä vahvoja muistoja ja kokemuksia, joita musiikin tekeminen yhdessä tuottaa. Minulle musiikissa on kaikista muista hienoista kokemuksista huolimatta ”Se Juttu” ollut lauluyhtye Köyhät ritarit. Itse asiassa se syntyi Candominon kolmen laulajan pohjalle, joten kuoro saa tästäkin sulan hattuunsa. Köyhät ritarit oli oma innovaatiomme, se muodosti oman ainutlaatuisen genrensä. Yhtyeen kulta-aikaa olivat 1970- ja 80-luvut, jolloin meillä oli parhaimmillaan lähes 100 esiintymistä vuodessa.

Seppo muistelee aikaa Köyhissä ritareissa vielä erillisellä blogikirjoituksella, jatkoa siis luvassa pian!

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s