Candomino 50 -juhlaa

Candomino 50 -konsertti 18.11.2017 Espoon kulttuurikeskuksen Tapiolasalissa
kuvaaja: Ilona Suuronen

c52c39c16c15c9c5c2

Haluatko tietää miltä kuorot kuulostivat? Konsertin radiolähetys keskiviikkona 22.11.2017 klo 19.03 alkaen, Yle Radio 1.

Mainokset

Alex Freeman: Sateen jälkeen

Alex Freeman, Candominon 50-vuotistilauksen säveltäjä

sateenjälkeen

Sateen jälkeen is the fifth poem of Aaro Hellaakoski I have set for choir. I knew I would set his work again for this project, but I had begun with a vision of a small collection or cycle of poems that would echo a Suomi 100 theme more broadly, spanning from Kanteletar to at least one poem written in the last decade. Once I settled on Sateen jälkeen being the final text for the set, having an idea of an atmospheric, nature-centric, peaceful ending, I began trying to piece together a narrative or coherent set of poems that would logically end where this one does. This was challenging, owing partly to needing to spend a lot more time with a poem in Finnish than I might with one in my native language. On the one hand, I gained at least a passing knowledge of a much broader range of Finnish poetry than I had previously had; on the other hand, progress was very slow at first.

But I was sure about wanting Sateen jälkeen to be part of the piece and I knew I wanted it to end the set, so I kept chipping away at what kind of work would really translate my own connection to it. I think the questions that guide me in this process are always, “why am I drawn to this poem and, if someone gives me their attention long enough to listen to my music, how can I be as sure as possible that they will walk away with at least a piece of that?”

The combination of a slow realisation that four to five minutes at the end of a three or four song set was not going to be enough time to encompass that, along with a series of breathtaking, sun-drenched, rainbow-filled afternoons at my in-laws’ summer cottage, after unusually intense thunderstorms this past summer, finally lead me to understand what I was working with. This was not a last movement; this was the piece. I had more or less decided this even before I drove back from Kukkia-järvi, in the heart of Häme, to Espoo, leaving my mini-vacation behind to work on it. But I should add that chasing a double rainbow for about half of that trip home may have been the clincher.

When I encountered Hellaakoski’s poetry for the first time in winter of 2003, I had experienced just enough Finnish nature, just enough kaamostaulpukoitakorentoja, and koivun lehtiä, to compose my Neljä Laulua Aaro Hellaakosken Runoihin for Hämäläis-Osakunnan Laulajat (also conducted by Esko Kallio) and feel like I was saying something personal. A good friend in the choir, Reeta Holma, gave me a pile of poems she thought I would like, each with a brief English summary, to help me along; the Hellaakoski jumped right out at me. In 2017, I guess a couple of anomalously heavy thunderstorms and some rainbows were enough to tap back into that.

As I stepped out of Music Finland’s offices a few weeks ago with my first printed complete score of this piece, right there, in the middle of Helsinki on an October afternoon? A rainbow. Coincidence? Well, yeah. But it was kind of a nice moment.

Thank you, Candomino, for your 50-year role in the choral world that has opened innumerable doors for me in Finland as a composer and as a human being. I hope my contribution adds something memorable to your celebration!

Freemanin kappaleen kantaesitys 18.11.2017 klo 17 Espoon kulttuurikeskuksen Tapiolasalissa – Candomino 50 vuotta.

Alex Freeman (s. 1972) on Suomeen asettunut yhdysvaltalainen säveltäjä. Freeman on opiskellut Eastman School of Musicissa, Bostonin yliopistossa ja Juilliard School of Musicissa sekä Fullbright -stipendiaattina Sibelius-Akatemiassa. Sävellystä hän on opiskellut mm. Eero Hämeenniemen johdolla. Hänen kamarimusiikkiteoksiaan ja kuoromusiikkiaan esitetään säännöllisesti Yhdysvalloissa ja Suomessa. Freeman on työskennellyt viime vuodet Suomen Kulttuurirahaston, Svenska Kulturfondenin ja Taiken apurahojen turvin.  

Svenska_kulturfonden_logo_horisontell_svart_RGB

Candominon laulajasta Espoon sivistystoimeen

Sampo Suihko, Candominon perustajajäsen & ensimmäinen puheenjohtaja

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meidän perhe muutti Töölöstä rakenteilla olevaan Haukilahteen 60-luvun alussa. Ydin-Helsinkiin jäivät kaverit, sukulaiset, Norssi, pesäpallo ja Pikku Kanttorit (CM) – siis ihan KAIKKI? Tilalle saatiin omat huoneet veljeksillekin, mutaisia hiekkateitä, luontoa ja lenkkipolkuja – sekä päivittäiset bussimatkat ja pitkät päivät Helsingissä. Haukilahteen tultiin lähinnä siis nukkumaan.

Tämä päiväjärjestys muuttui viisikymmentä vuotta sitten, kun lenkkimme veljeni kanssa sivusi Niittykummun kappelia ja sen urkujen ääressä musisoivaa nuorta kanttoria Taunoa. Leppoisasta juttelusta syntyi ajatus yhdistää voimat paikallisen nuorisolauluryhmän/kuoron käynnistämiseksi – Taunolla oli toki jo aiemmin ollut samansuuntaisia ajatuksia ja kokeilujakin.

Tukea saatiin heti alkuun myös seurakunnan piiristä: olivathan kirkkoherra Tarmo Nuotion juuret vahvasti olleet Cantores Minores -kuoron taustalla ja Nuotion perheen pojat kaikki hyviä kuorolaulajia. Miesäänet saatiinkin mukaan lähinnä Canttoreista ja laulavista sekä liikkuvista Kuusen pikkuserkuista – naisäänet radion nuorisokuorosta sekä Taunon oppilaista ja kuorotutuista. Kuuden laulajan pioneeriryhmä kasvoi jo vajaassa kahdessa vuodessa 22 hengen kuoroksi, joka 4.5.1969 antoi varsin vaativalla ohjelmalla ensimmäisen konserttinsa kotikirkossaan – urkurina aikansa legenda Tauno Äikää. Ohjelman hinta oli 2 markkaa, ja jo julkilausuttuna taiteellisena tavoitteena osallistuminen Yleisradion nuorisokuorokilpailuun v. 1970-71. Jatko onkin sitten historiaa…

Nuoruusvuosien parhaita hetkiä ovat haaveilut. Taunon kanssa istuttiin kuoromme alkutaipaleella tuntitolkulla kappelin keittiössä, suunniteltiin, pohdittiin – ja parannettiin maailmaa ihan yleiselläkin tasolla. Luontevasti vastuita palasteltiin kahteen laariin: Tauno keskittyi musiikkiin, laulajiin, ohjelmistoon, opettamiseen – ja minä puuhastelin sosiaalisen kentän, järjestelyjen, suhdetoiminnan ja hiukan myös talouden parissa. Kun Seppo-veljeni rakensi yhteisöllemme tukevat säännöt, jäin nalkkiin puheenjohtajan tehtävään.

Mutta se laulaminen – se oli se juttu! Kuoron kehittyminen oli yhteinen iso ilonaiheemme, uudet laulajat tuntuivat aina vaan olevan entisiäkin parempia ja konsertit haasteellisempia. Hyvät esiintymiset kasvattivat nälkää ja houkuttelivat laulajia sekä myös yleisöä – ja asettivat tavoitteet yhä vaativammiksi. Ihana jatkuvan kehityksen kierre!

Taunon panostus kuoroon oli heti alusta lähtien huikea. Taiteellisen johtamisen ohella hän antoi laulunopetusta kaikille, jotka sitä oppia janosivat – ja myös joillekin, joita siihen piti hiukan painostaa. Nämä ensiaskeleet johtivat vuosien saatossa kuorokoulumaiseen toimintaan, mikä oli haavelistallamme pilvenhattarana jo vuonna 1968.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Henkilötasolla Haukilahti alkoi muuttua minulle Candominon toiminnan myötä mukavaksi paikaksi: kuoron kautta syntyi ystäväpiirejä, harjoitukset ja esiintymiset rytmittivät aikatauluja ja elämää sekä liittivät arjen eloa yhä enemmän kotipiiriin. Eihän tämä Espoo nyt sitten niin hullumpi paikka ollutkaan.

Jokaisella meistä on oma tarinansa: minun polkuni candominolaisesta kuorolaulajasta ja kuorobyrokraatista sekä stadilaisesta maallemuuttajasta on vuosien myötä johtanut syvälle espoolaisuuteen töissäni sivistystoimen, kulttuuriyhteisöjen ja koulutuksen parissa. Siinä sivussa tie on vienyt lähes kahteen tuhanteen konserttiin ja esiintymiseen erilaisissa laulajan rooleissa.

Kuoroyhteisö on aivan mainio kasvun lähde: olen täysin varma siitä, että meidän tarinamme yhdistämällä saadaan vahva selitys sille, miksi satavuotias Suomi on kansainvälisissä tutkimuksissa yksi maailman menestyneimmistä, tasa-arvoisimmista, sosiaalisimmista ja onnellisimmista maista.

kuvat: Candominon arkisto / Mauritz Hellström 2012