Musiikin ja rakkauden huumaa

Sini Hänninen (o.s. Kimanen) – candominolainen vuodesta 2009

Aviomieheni ja minun tarinassa musiikki näyttelee pääosaa, mutta kehtaako sitä edes myöntää, ettemme tutustuneet Candominossa, vaan Dominantessa. Törmäsin Jarnoon ensimmäisen kerran Tallinnassa ihka ensimmäisellä Dominanten kanssa tekemälläni ulkomaanmatkalla. Hotellin aulassa Jarno tervehti minua ja minä vastasin hänen tervehdykseensä ujosti: ”Moi.” En edes tiennyt tuolloin, että Jarnokin on kuorolainen, vaan luulin häntä bisnesmieheksi, joten liukenin pikaisesti pois paikalta. No, selvisihän se myöhemmin kuorotreeneissä, että tuo bisnesmies olikin poikkeuksellisen hyvin pukeutuva teekkari.

Säännöllisin väliajoin mieheni ottaa puheeksi, miten kiitollinen hän on Tauno Satomaalle, että tämä uskalsi aikoinaan ottaa hänet kuoroon oppimaan kuorolaulua. Ja en voi muuta sanoa kuin että: ”Täällä toinen kiitollinen, hei!” Anoppini ehdotti miehelleni, että tämän kannattaisi hakea juuri Candominoon. Satomaan, ja Candominon kautta muiden musiikin ammattilaisten, avulla miehestäni kehkeytyi hauskoja juttuja kertoilevan kuorolaisen lisäksi loistava laulaja. Dominanteen hän haki uusien haasteiden perässä. Suuren suuret kiitokset siis myös Seppo Murrolle ja Dominanten arvovaltaiselle pääsykoejurylle siitä, että meidät aikoinaan hyväksyttiin kuorolaisiksi!

En tiedä, miten siinä oikein niin kävi, mutta yhtäkkiä Jarno jo raahasi minua kuuntelemaan Candominon harjoituksia ja mukaan kuoron esiintymismatkalle Poriin. Esiintymisen jälkeen johtaja Esko Kallio kysyi minulta, miten konsertti mielestäni meni. Vastasin vaatimattomasti, että: ”Todella hyvin ja kuorossa on kaunis soundi sekä muuten hyvä balanssi, mutta yksi ykkössopraano teiltä selvästi puuttuu.” Tietäähän sen jo, miten siinä sitten kävi.

Sini ja JarnoTaavetti Alinin kuva Sinistä ja Jarnosta vuodelta 2009.

Kuorokonsertti voi olla kuuntelijalle huumaava kokemus. Tunne, jonka kuulija kokee, lähtee kuitenkin liikkeelle kuoron ja johtajan välisestä keskittymisestä musiikin äärelle ja musiikin sisältämien tunteiden ilmaisemisesta. Palmusunnuntain Temppeliaukion konsertissamme 9.4. oli Hufvudstadsbladetin kriitikko Mats Liljeroos, joka kuvaili konsertin tunnelmaa lähes meditatiiviseksi kokonaisuudeksi. Siltä se tuntui minustakin. Erityisen hyvin tuohon meditatiiviseen tilaan pääsin Arvo Pärtin Magnificat-teoksessa. Jostakin syystä jännitin solistin tehtävää valtavasti. On vaikea sanoin kuvata niitä paineita, joita tuollaisessa tilanteessa voi kokea. Minulle epäonnistumisen pelkoon liittyivät niin itsensä kuin koko kuoron mahdollinen naurunalaiseksi saattaminen ja sen aiheuttaman häpeän tunteet. Kappaleen alettua pääsin kuitenkin irti jännityksestä ja kehoni tärinästä. Pystyin jättämään tuhatta ja sataa lyövän sydämeni tykytyksen taka-alalle ja keskittymään Marian kiitosvirren sanoihin sekä tunnelmaan, jonka halusin kuulijoille välittää.

Pärtin Magnificat on kaikessa yksinkertaisuudessaan ja upeissa soivissa dissonansseissaan ainutlaatuinen. Vierekkäisten sävelten luoman värähtelyn ja jännitteen pystyy tuntemaan ja se luo kappaleeseen valtavan latauksen. Kun kappale pääsee huippukohtiinsa, ja saa laulaa sielunsa kyllyydestä, pääsevät helposti kaikki tunteet valloilleen. Esiintyjän tehtävä on kuitenkin koettaa välittää nuo tunteet kuulijalle joutumatta itse niiden valtaan. Teoksen viimeisellä sivulla toistetaan sanat ”Magnificat anima mea Dominum”, ”minun sieluni ylistää Herran suuruutta.” Viimeisen kerran kappale luo riipaisevat dissonanssit ja saavuttaa lopulta mystisen rauhan.

Ai niin, miten se rakkaus sitten syttyi? No, luultavasti yhdessä tehdyn musiikin kautta. En tiedä huumaannuttavampaa tunnetta kuin onnistunut konsertti tai erikoisen hyvin sujunut kappale. Musiikki iskee minulla todella syvälle sisimpään ja mieheni sanoo, että silmäni alkavat tuikkia, kun laulan.  Kun tuon ainutlaatuisen tunteen saa vielä jakaa loistavien ihmisten kanssa, niin paketti on koossa. Teen musiikkia aina täydestä sydämestäni – tai sydän auki, kuten eräs ystäväni sen ilmaisee. Kun sydän on auki, se on myös vastaanottavaisempi rakkaudelle. Se on varmaankin rakkaus musiikkiin ja laulamiseen, joka meidät yhdisti.

Muita kuoroon liittyviä rakkaustarinoita voi lukea uudesta Candomino 50 -julkaisusta! Saatavilla kuoron verkkokaupasta (15 € + toimituskulut)

Mats Liljeroosin arvio 9.4. konsertista on luettavissa Hbl:n sivuilta

Mainokset

Laulaminen on primitiivinen osa ihmisyyttä

Silja Nurkkala, Candominon puheenjohtaja 2011

Ihmiselle on luontaista kuulua johonkin. Muuten ajelehditaan. Ollaan cocktail-kutsuilla. Kilpailutetaan. Erityisen tärkeää on, että aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori kokee kuuluvansa johonkin.

Candomino on monelle nuorelle rakas harrastus ja oman perheen korvike. Kuoro tuo arkeen pysyvyyttä ja säännöllisyyttä: kahdet kuorotreenit viikossa, laulutunnit, viikonloppuleirit, keikat, matineat ja ulkomaanmatkat. Illanistujaiset ja notkujaiset, kissanristiäiset ja konserttien jälkipuinnit.

Kuoro on erilaisten ihmisten ekosysteemi, jonka täytyy hengittää yhtä aikaa, olla samalla sivulla, soida yhdessä. Se on nuorelle turvallinen kasvuympäristö, jos elämä on muutoin yksilökeskeistä tai hakee vielä suuntaansa. Kuoroharrastus vaatii sitoutumista ja kykyä sovittaa omaa toimintaa osaksi kokonaisuutta. Se on välillä rasittavaakin: maanantai-iltaisin, kun sen kymmenennen kerran hiotaan samaa sointua. Tai sunnuntaiaamuisin, kun herätään pakolliseen jumalanpalvelusavustukseen laulamaan aamuäänellä päivän psalmia.

Usean tutkimuksen mukaan kuoroharrastus lisää ihmisen hyvinvointia ja parantaa elämänlaatua. Se vastaa ihmisen perustarpeeseen kuulua johonkin ja toimia tavoitteellisesti yhdessä.

Laulaminen on lähes primitiivinen osa ihmisyyttä: ihmiset, jotka eivät muutoin juuri laula, löytävät itsensä laulamasta elämän tärkeissä tilanteissa: syntymäpäivinä, hautajaisissa, häissä tai kun Suomi voittaa jääkiekossa.

Candomino on toiminut jo viidenkymmen vuoden ajan usealle nuorelle tärkeänä yhteisönä ja rakkaana harrastuksena. Suosittelen sitä lämpimästi nuorille, jotka vielä etsivät omaa ääntään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Candomino 50 -kirkkokonsertti palmusunnuntaina 9.4. klo 18 Temppeliaukion kirkossa, vapaa pääsy – tervetuloa! Konserttiviikon jälkeen kuoroon otetaan jälleen uusia laulajia, katso lisää candomino.fi

Soi kuin enkelikuoro

Marjukka Malkavaara, Candominon intendentti 2009-10 (teksti julkaistu aiemmin Essessä 10.12.2009)

Yleisradion ulkolähetysauto seisoo parkissa Olarin kirkon edessä. Autosta kirkkosaliin johtaa piuhojen vana. Sisällä autossa istuvat ja odottavat kuorotoimittaja, tuottaja Inari Nuutero (nyk. Tilli) sekä äänisuunnittelijat Tommi Slotte ja Kalevi Laine.  “Haluatteko harjoitella vielä?” Nuutero kysyy saliin kuuluvan mikrofonin välityksellä.

Kirkossa on innostunut ja keskittynyt tunnelma – Espoon nuorisokuoro Candomino on äänittämässä Yleisradiolle kantanauhaa eli musiikkia radionkuuntelijoiden iloksi. Johtaja Esko Kallio on valinnut äänityskappaleiksi sekä joululauluja että suosittuja hengellisiä lauluja: mukana ovat esimerkiksi Sulho Rannan Taas kaikki kauniit muistot, P. J. Hannikaisen Tuikkikaa, oi joulun tähtöset ja Kari Rydmanin Niin kaunis on maa. Rydman on tätä nauhoitusta varten tehnyt kappaleeseensa uuden kuorosovituksen, ja säveltäjä Lauri Nurkkala puolestaan on sovittanut Candominon nauhoittamista joululauluista kaksi.

Candomino_Olari029

Mutta nyt istutaan Yleisradion ääniautossa ja odotetaan Heikki Klemetin Iltalaulua alkavaksi. “Hyvä, että Esko valitsi tämän laulun, se sopii niin moneen paikkaan”, Nuutero toteaa tyytyväisenä lehteillessään Iltalaulun nuottia. Viiden kappaleen äänittämiseen on varattu vain viitisen tuntia, siinä ajassa täytyy tulla valmista. “Kantanauhan äänitys on kuin konserttiäänityksen ja levynteon välimuoto”, Nuutero selittää. Levyä tehdessä saatetaan tarvita jopa sata ottoa laulua kohti. Nuuteron muistiinpanojen mukaan Candominon edellinen nauhoituskappale Taas kaikki kauniit muistot meni purkkiin kahdeksalla otolla.

“Voisitteko hajaantua vähän? Ja voisivatko miehet asettua hieman taaemmas? Nyt kuulemme yksittäisiä ääniä”, Nuutero opastaa. Candomino aloittaa Iltalaulunsa. “Todella siistin kuuloista”, Nuutero ja Slotte myöntelevät.

Candomino_Olari038

Päivän lopussa niin kuoro ja sen johtaja kuin tuottajakin puhkuvat tyytyväisyyttään. “Candomino soi kuin enkelikuoro, kuoron soundi sopii todella hyvin Olarin kirkkoon”, Nuutero kehuu. Turussa kasvanut ja itsekin monissa kuoroissa laulanut Nuutero kertoo tunnistavansa Candominon työskentelytavassa jotain hyvin tuttua. “Olen itse kasvattikuorossani Turun konservatorion nuorisokuorossa tottunut siihen, että kappaleiden työstäminen on hyvin tarkkaa. Myös Candominossa tehdään perusteellista työtä, ja se kuuluu. Kuoro soi raikkaasti ja kuulaasti.”

Nuutero sanoo uskovansa, että Candominon äänittämät laulut voivat saada soittoaikaa radiossa. “Koen, että joka tapauksessa teemme suomalaista kulttuurihistoriaa. On hieno ajatus, että vaikkapa 50 vuoden päästä joku voi löytää nämä äänitteet ja laittaa niitä edelleen yleisölle kuultavaksi.”

Ylen toimittaja Inari Tilli kertoo lisää Candominon kanssa tehdystä pitkästä yhteistyöstä 9.4. julkaistavassa Candomino 50 -juhlajulkaisussa. Teos on saatavilla On Compassion -konsertissa sekä sen jälkeen verkkokaupastamme!

Mä vaan vedän – mietteitä sakraalimusiikin olemuksesta

Olli Kortekangas, säveltäjä, 70-luvun candominolainen (teksti julkaistu aiemmin Reformaatio2017-blogissa)

Problematisointi on kaikin puolin kunnioitettava filosofinen menetelmä. Viimeistään modernismin myötä siitä tuli vallitseva ajattelutapa myös taiteessa. Sarkastisesti sanottuna: jos ongelmaa ei ole, se tehdään.

Sakraalimusiikin säveltäjäkin tulee aika ajoin esittäneeksi itselleen hankalia kysymyksiä, ihan perusteista alkaen. Tähän tapaan:

Sana ”sakraali” käännetään vakiintuneesti ”pyhäksi”. Onko sakraalimusiikki pyhämusiikkia, siis arkimusiikin vastakohta? Hmm. Pyhää musiikkia? Kuulostaa pateettiselta ja melkein pelottavalta, ainakin jos omia aikaansaannoksiaan ajattelee. Entä pyhitettyä musiikkia? Vaatisi muutaman aanelosen jotta teologisesti harrastelijaksi tunnustautuva ammattisäveltäjäkin ymmärtäisi edes mistä puhutaan.

Kaikki sakraalimusiikki, tai sellaiseksi kutsumamme, ei tietenkään ole kirkollista – ehkei kirkkomusiikkikaan itsestään selvästi aina sakraalia. Vaikka (tai koska) minulla on pitkä tausta kirkollisen musiikin säveltäjänä, koen usein vaikeaksi tai jopa tarpeettomaksi vetää rajaa ”hengellisen” ja ”maallisen” musiikin välille. Tämä koskee niin omia kuin muidenkin teoksia.

Säveltäjän omasta mielestä joku kovin arkinen hetki hänen musiikissaan saattaa herättää vastaanottajassa suuria tunteita, kun taas syvästi eletty ja sydänverellä piirretty voi jättää tämän täysin kylmäksi. En siis halua spekuloida kuulijoitteni reaktioilla, vaan ajattelen säveltämistä mieluummin kokemusten jakamisena.

Mistä oikeastaan puhumme kun puhumme sakraalista taiteesta? Kysyin tätä kerran eräältä viisaalta kirkonmieheltä. Hänen vastauksensa kuului: ”Se on sitä että ollaan perimmäisten kysymysten äärellä.” Taide ammentaa eksistenssin syvästä lähteestä tavallaan aina. Seuraako tästä, että kaikki taide on lopulta sakraalia?

Ehkä on tarpeellista pysähtyä välillä pohtimaan tällaisia kysymyksiä, vaikka vastauksia ei löytäisikään. Ainakin se pitää nöyränä. (Ja mitä hyötyä SIITÄ sitten on, urputtaa jokaisen säveltäjän sisällä asuva ei niin pieni narsisti.)

Kannattaa muistaa sekin, että enempää ei voi tehdä kuin parhaansa. Määritelkööt muut lopputuloksen pyhyyden tai pahuuden. Kuten rakastettu laulaja Kari Tapio aikanaan totesi omasta taiteestaan: ”Mä vaan vedän.”

Olli ja TaneOlli Kortekangas ja Tauno Satomaa 2005 (Candominon arkisto / M. Hellström)

Olli Kortekankaan On Compassion kuullaan ensi kerran 9.4. klo 18 Temppeliaukion kirkossa Candominon kantaesittämänä. Konserttiin on vapaa pääsy, tervetuloa!

Kikatusta ja laulua kuoron kuvauksissa

Marjukka Malkavaara, Candominon intendentti 2009-2010 (julkaistu aiemmin Länsiväylässä 9/2009)

Kaapelitehtaan suuressa Merikaapelihallissa raikuu – käynnissä on nuorisokuoro Candominon promokuvaus. Valokuvaaja Taavetti Alinin käskystä kuoronjohtaja Esko Kallio antaa äänet, ja niin tyhjässä hallissa kaikuvat yksi toisensa jälkeen Kesäpäivä Kangasalla, Kesäillalla ja Tuulantei – pelkkä seisoskelu kun saa aikaan vain jännittyneen näköisiä ilmeitä kuvattavissa. “Uskomatonta, teillä on ihan sama soundi kuin levyillä!”, valokuvaaja hämmästelee laulujen lomassa.

CandominoFiilis_small048

Välillä kuvataan naisia ja miehiä erikseen. “Muodostakaa muutaman hengen ryhmiä ja laulakaa toisillenne”, Alin opastaa naisia. “Muistetaan hymyillä kuvissa, mehän nautitaan laulamisesta”, joku kuorolaisista huikkaa. Vaikka kuvaustilanne tuntuu jännittävän monia alussa, laulaminen todella rentouttaa porukan, ja loppuillasta moni laulu jo päättyykin naurunremakkaan; varsinkin kun Alin vielä panee kuoron tekemään mitä ihmeellisimpiä asentoja ja ilmeitä. “Joo, teille selvästi sopii nää vähemmän järkevät poseeraukset”, Alin hymähtää – ja kuorolaiset nauravat.

CandominoFiilis_small059

CandominoFiilis_small063

Esiintyvälle kuorolle lehdistökuvat ovat tärkeitä: ne ovat osa kuoron imagoa, ikään kuin käyntikortti. Kuvia tarvitaan niin lehtijuttujen yhteyteen kuin konserttien ohjelmakirjoihin. Myös kuoron omat kotisivut saavat piristysruiskeen uusista kuvista.

Taavetti Alin on kokenut ja monipuolinen valokuvaaja, joka on ennenkin kuvannut muusikoita. “Emme halunneet perinteisiä tönkkökuvia kuorosta, vaan nuorekkuutta ja raikkautta henkiviä otoksia. Taavetti osaa visualisoida sen, mitä olemme musiikillisesti”, tiivistää Candominon markkinointitiimin vetäjä Silja Nurkkala.

Kuvaussession aikana kuoro on muun muassa pomppinut, irvistellyt sekä maannut Kaapelitehtaan kylmällä betonilattialla. Pitkä ilta päättyy yhteiseen “luokkakuvaan”, jossa koko kuoro sulloutuu yhdeksi kasaksi. Alin ottaa vielä viimeiset kuvat, ja sitten kameran muistikortti onkin täynnä. Kiitokseksi hän saa raikuvat aplodit koko kuorolta.

CandominoFiilis_small064

 

Eräänä helteisenä päivänä Sveitsissä

kooste Hanna Lehtosen ylläpitämästä blogista 7/2010

Aamu heinäkuisessa Sveitsissä valkeni aurinkoisena ja lämpimänä – jälleen!
Ohjelmassa ensimmäisenä oli laivaristeily, jonka hinnaksi ilmoitettiin yksi laulu. No, kyyti oli sen verran suloista, että vetäisimme kaksi laulua. Taivas oli kirkkaan sininen, vuorten lumiset huiput siintelivät horisontissa ja pieni tuulen vire sekoitti kampaukset. Siihen tunnelmaan sopi mainiosti Ecco mormorar l’onde (täällä aallot kohisevat) …

Image 7.3.2017 at 16.36

Iltapäivällä Candominon uimakoulu kokoontui lähirannalla. Vuokkojen helmat vain hulmusivat kun tyttäret juoksentelivat kuumalla hiekalla. Tunnelmallisen kaupungin kapeat kadut ja ihanat puodit taas houkuttelivat marathon-shoppingille. Lukematon oli pussukoiden ja nyssyköiden määrä, joka kaupoista hotellille kannettiin.

Emme toki unohtaneet, miksi olemme tulleet Sveitsiin – iltapäivällä kokoonnuimme paikalliselle koululle harjoittelemaan. Illalla oli luvassa konsertti läheisessä pikkukylässä, ja sinne oli meiltä pyydetty tunnin ohjelma. Seuraavan päivän kilpailukappaleiden lisäksi Esko valitsi illan ohjelmaan suomalaisia kansanlauluja.

Image 7.3.2017 at 16.38

Illallisen jälkeen odottelimme puistossa istuskellen bussia lähteväksi konserttipaikalle. Saavuimme klo 19 jälkeen pienelle kappelille, jossa meitä olivat vastassa muutamia kylän asukkaita ja kaksi lähiseudulla asuvaa suomalaisnaista. On aina ihana saada ulkomailla suomalaisia yleisöksi.

Konsertti meni hyvin kuumuudesta huolimatta. Hikipisarat valuivat valtoimenaan, mutta laulu raikui siitä huolimatta. Yleisö oli aivan mahtavaa, oli todella ilo laulaa!

Image 7.3.2017 at 16.38 (1)

Kevätkautemme pääkonsertti lähestyy, Candomino 50 – reformaatio 500 Temppeliaukion kirkossa 9.4. klo 18. Tervetuloa sankoin joukoin, sisäänpääsy on maksuton!

Kuoron yhdistämät sydämet

Marja Ehrstedt, candominolainen 80-luvulla / sekä altossa että sopraanossa

Liityin Candominoon mukaan vahingossa vuonna -80, heti Let the Peoples Sing -kilpailun jälkeen. Voitosta huolimatta en tiennyt kuorosta mitään.  Ystävä, jonka kanssa piti viettää hauska ilta, olikin menossa pyrkimään johonkin kuoroon ja lähdin seuraneidiksi. Päädyin laulamaan Tanelle ja sille tielle jäin seiraavaksi liki kymmeneksi vuodeksi.

12314373_10153731012307645_8596062017304572364_o

1980-luvulla matkustelu ei ollut aivan tavanomaista, monesta syystä. Joillakuilla oli sellaiseen varaakin, meidän perheellä ei. Tämänkin takia aivan ihmeellisiä olivat minulle ne lukuisat Euroopan reissut, joita kuoro teki. Saksaa, Brittein saarta, Itävaltaa ja Unkaria oli moneen otteeseen tarjolla. ”Toisenkos kerran sitä Unkariin tullaan?” oli yksi lentävistä lauseista. Kunnes siitä tuli ”kolmannennenkos”. Niin, taivutus vieläkin hankalahko. Kolmannennenkoksen? Kolmannenkos!

Kuoron matkassa näin kaupunkeja, joista olin vain unelmoinut: sacherkakkujen ja Sissin Wien, kansainvälinen Lontoo shoppailukatuineen – kyllä, se esiintymisten ja harjoitusten väliin jäänyt ruhtinaalliset 2,5 tuntia sahattiin Regent Streetiä ylösalas perusteellisesti – kultaisessa valossa kylpevä Oxford, Shakespearen Stratford-upon-Avon ja sen half-timbered houset satojen vuosien takaa.

Olin mukana laulamassa Mauno Koivistolle, Helmut Schmidtille, Indira Gandhille, Jimmy Carterille, Tanskan kuningatar Margareetalle – ja Ella Erosen hautajaisissa. Tässä vain muutama esimerkki, joista voi kiikkustuolissa lapsenlapsille kertoilla.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monessa kirkossa tuli hymistyä Gammal fäbodpsalm från Dalarna. Sävelmän kuuleminen saa vieläkin kylmät väreet selkäpiihin. Eikä pelkästään kuoron saumattoman yhteissoinnin keskellä laulua oppimaan rakastaneena. Myöhemmin valitsin juuri tämän haikeansuloisen sävelmän äitini hautajaismusiikiksi.

Lukuisat reissut sekä Suomessa että ulkomailla avarsivat ja antoivat ihan valtavasti uutta: paikkoja, kokemuksia, ihmisiä, perspektiiviä, maailmankuvaa. Aika monta erikoista hetkeä koettiin perhemajoituksissa. Englannin ensimmäisellä reissulla oli niin kylmä vierashuone, että hiukset heiluivat viiltävässä tuulessa ja pakkasessa. Ihka elävä SS-majuri Münchenissä ei ole unohtunut.

img_5409

img_5410-2

Koin suurta ylpeyttä saadessani olla osa suomalaisittain merkittävää kuoroinstituutiota, joka kyllä tunnettiin Suomen rajojen ulkopuolellakin, minä vain olin ollut se tietämätön. Niin ja, paitsi Tanen urkupillikokonaisuuteen kuuluminen, vielä ehkä merkittävämpää oli kuuluminen kuoron sisäiseen miniryhmään. Meitä samanhenkisiä noviiseja oli tolppakuorolaisten joukossa kymmenkunta, yhtä köyttä vetämässä. Erityisesti näiden ihmisten ystävyys merkitsi valtavasti – ja merkitsee edelleen.

Candominossa syntyneet, ja aktiivikuorolaisuuden jälkeen vielä kasvaneet, elämänmittaiset ystävyydet ovat olleet minulle se kaikkein tärkein kuoroaikojen anti – ”sillä suurin niistä on rakkaus”. Ja tietenkin musiikin mahti. Sen voima, joka liikuttaa ja ilahduttaa.

Huomio erityisesti Espoossa asuvat lapsiperheet: CandoMini-kuorokerho 7-9-vuotiaille lapsille aloittaa toimintansa 9.3. alkaen Olarin kirkossa. Lisätiedot sivuiltamme – tervetuloa mukaan!